Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi, tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.
Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.
Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa elinvoimaansa.
Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä. Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.
Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess poimi kukkia hänen puhuessaan.
— Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.
— Oh, minä vain — ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen. Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää henkeä.
— Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi. Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia… Etteköhän rupeaisi historiaa lukemaan?
— Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei enemmästä ole apua.
— Miksi niin?