Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.
Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle, Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen epätoivoisena ikkunasta sisään.
— Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa pitämään.
Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.
— Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan,
Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.
Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.
— Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?
Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.
— Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin syynä olevan. Kuulehan, Crick — etkö muista tuota tyttöä, joka meillä oli muutamia vuosia sitten — eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut voiksi tulemaan.
— Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan koko jutun — ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.
Hän kääntyi Claren puoleen.