— Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän maahan nutistanut. — Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi. Tahtoisin nähdä häntä — antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. — Voi korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. — Nyt se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen… Älkää vain sanoko, missä minä olen, — ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun, samassa kun äiti oven aukasi. — Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. — Sillä välin kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En koskaan sitä unohda — en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.
Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.
Niin hän jatkoi:
— Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti. Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin — kirnua kierrettiin siihen aikaan käsivoimalla — ja alkoi pyörittää kirnua, — ja nytkös se Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! — Voi hyvänen aika, seisata kirnu, jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. — Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! — Hätähousu oli mies poloinen, niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. — En, ennenkuin olet rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. — Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. — Sanotko sinä minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. — Ja taas rupesi kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi Jaakko pitää huolta tytöstä. — Sanasta miestä, sarvesta härkää, vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.
Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä, ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.
— Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.
Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen ystävällisen leikillisesti:
— No impiseni — tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä tällä nimellä — kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat vai mitä herra Clare?
— E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi
Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.
Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.