— Kuulehan nyt — hän seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen minä, vaikkei hän sitä huomannut.
— Izz Huett! sanoi Marian.
Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.
— Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!
Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin ne yleensä olivat.
— Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi, hänen silmiään, hänen kasvojaan — mr Clare kulta!
— Siinä se oli — itsekin tunnusti.
— Oletpa sinäkin tunnustanut — kaikki olemme tunnustaneet, vastasi
Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.
— Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.
Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.
— Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.