Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa. Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.
— Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin monesti pettyneensä.
Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä Trantridgea. — Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.
— Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.
— Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.
Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia. Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä, oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen harmaita hapsiaan.
Angel punastui harmista.
— Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.
— Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se olisi tehnyt mitään.
— Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?