Tess hätkähti.
— Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi sovelias.
— Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?
— Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.
— Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en välitä.
Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä pääsemästä pakoon.
— Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun — milloin, sen saat itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.
Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.
Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.
— Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi. Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?