— Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä itseään.
— Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä sitten työnnät minut takaisin?
— En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.
— Mutta sinä et ota minua mieheksesi?
— Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi, uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni antaa, sillä tiedän olevan parasta jättää se tekemättä.
— Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!
— Niin te luulette, mutta ette tiedä.
Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi — mikä olikin totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen sanojansa ja tietojansa.
Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut, hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.
Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin puolella — kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan — että hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt luopua.