— Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?
— Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!
— Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität? Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin tavalla.
— Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess huudahti. Todistaako tämä paremmin?
Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää, mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.
— Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.
— Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.
Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla. Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten kysymysten pohdinnalla.
— Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?
— Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt, saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan sitä vastaan! Missä hän asuu?