— He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.
— Rakas tyttöni — joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni — se ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä main, kenties koko Englannista — yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?
Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään, hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi kohota — varhain se nousikin tähän aikaan vuotta — asetellen pikku kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.
Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä vaivaamaan — epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat pakottaisi ne pysymään loitolla.
Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja. Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.
<tb>
Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen silmistään loisti.
— Olen sinulle liian halpa — niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös, aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.
Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:
— Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä, kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia — kuten sinäkin, oma Tessini.