Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel toisteli niitä tällä hetkellä.
— Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa — silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti, puristaen kiihkeästi käsiään.
Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään, että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.
— Niin — miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä ajattelet?
Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:
— Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt — onneni olisi kestänyt kauemmin.
Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.
— Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. — Aijoin juuri kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.
— Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. — Ei, Angel, en minä oikullinen ole — en ainakaan luonnoltani! — Ja saadakseen hänet yhä enemmän vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. — Mitä sinä aijoit minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.
— No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin häät pidetään?