Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville? Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut neuvonantajaa.
Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa — viimeisen kerran — hän lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.
— Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen. Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.
<tb>
Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä. Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.
Tess kuiskasi äkkiä Angelille:
— Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.
Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan — muuta se ei ollutkaan hänelle — ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista, sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.
Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.
— Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!