— Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.
— Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs
Durbeyfield.
— Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?
— Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:
— Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.
— Hää — mitä? kysyi Sir John.
Vaimo toisti sanansa. — Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan sukulaisuudesta.
— Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole mitään meidän rinnallamme — nuorempi haara nähtävästi, paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.
Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut, että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta pyytääkseen heitä kotiin.
— Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.