— Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku
Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun
Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.
— Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät! Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat… Niin, kyllä se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.
— Mistä sen tiedät?
— Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin sanottuna… Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.
— Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?
— En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin eikä hän toki silloin pane vastaankaan.
— Tess on hieman omituinen.
— Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.
Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään loistava tulevaisuus.
— Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei tuohesta tule takkia.