— En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.
— Ja kuitenkin… Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi — Mikset tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta minä estin — nyt muistankin.
Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut. Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.
— Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.
Clare ei vastannut ja hän jatkoi:
— Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! Minä annan sinulle anteeksi, Angel!
— Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.
— Mutta sinä et anna minulle?
— Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!
Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun — nauruun, joka oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.