— Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua, armahda!
Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.
— Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.
Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?
Clare pudisti päätään.
— Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin, olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi! Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.
— Sen kyllä tiedän.
— Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä. Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?
— Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.
— Kuka sitten?
— Toinen sinun haamussasi.