— Äiti! — Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen rinnoilleen ja puhkesi itkemään. — En tiedä kuinka sinulle kertoisin. Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.
— Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield, räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. — Voi kova lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että aika höpäkkö sinä olit.
Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.
— Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta, en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui häpeälliseltä pettää häntä. Jos — jos se olisi uudestaan tehtävä, niin tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä vastaan!
— Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.
— Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa. Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.
Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna vaipui tuolille.
— No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden — mennä nyt lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen tuonnempanakin kuulla.
Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.
— Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun kauttasi — ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut! Herra hyvästi siunatkoon!