Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.
Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai huonon perunavuoden — seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.
Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut enää tilaa.
Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla, koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.
— Meillä oli tuolla puhe … alkoi Durbeyfield, jutellen seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin pappismiehen pojan kanssa.
— Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni, sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin "herra pastori". — Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.
Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen suuresti koskenut.
— No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: — Vai tällä tavalla se tyttärenne pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! — Ei, se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja kaikki — en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?
— Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.
— Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?
Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin…?