Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle selvisi mitä oli tapahtunut.
— Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?
Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!
Izz rauhottui vähitellen.
— Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani ehdotukseenne. Toivoin semmoista — mikä ei koskaan voi tapahtua.
— Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.
— Niin, niin, niin teillä on.
He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.
— Izz — unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.
Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!
— Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut kevytmielisyyttä.
Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti maahan, tarttuen tytön käteen.