41.
Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.
Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista, joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.
Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää miehensä kustannuksella.
Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.
Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa. Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.
Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän, lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut. Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua kultarahoihinsa.
Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä, ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi muistokaluiksi — niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat ne hänen käsistään.
Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin, mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa, vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää heille rahoja?
Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle vain tuiki pieni summa rahaa.