Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan — kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.
Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.
Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan metsästäjäin tuloa.
— Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä, huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. — En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia jokapäiväisen leipäni. — Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.
42.
Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä, Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti niistä kiinni.
Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa, joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet rauhaan.
— Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet miehet toisilleen.
Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän kuuli.
— Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja saatan heidät itseäni halveksimaan.