Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy merkkiäkään nuoresta intohimosta.
Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden epävakaisuutta.
Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta päivätyöhön.
Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt — nimittäin raskaaseen peltotyöhön.
Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen lemmenaikansa.
Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja Ranskan välinen kanava.
Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti, ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi vettä satamaan.
Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan illan tuloa.
— Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.
Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä yöksikään pois.