Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä, haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa. Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi Marianin tervehdykseen.
Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä. Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.
— Tess — rouva Clare — rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei suinkaan hän?
— Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.
Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä ajatuksia.
— Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)
— Ei ole.
— Putosiko se sinulta tullessasi?
— Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en pannut sitä kaulaani.
— Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?