Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä. Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.
— Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä välinpitämättömyydestä.
Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.
— Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai omalla kustannuksellani — samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani onnettomuus — tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan säästämiseksi hankkinut tämän.
Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.
— Mikä se on? kysyi Tess.
— Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.
— En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.
— Et tahdo? Mikset?
Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.