Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat.
Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.
D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:
— Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.
— Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni — et totellut, hän sanoi.
— Minulla oli hyvä syy tullakseni.
— Mikä se sitten oli?
— Vakavampi kuin luuletkaan.
Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille. Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.
— Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen, että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun … kun minä sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on minun syytäni.