Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua pannukakkua.
— Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.
— Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan sormenpäitä myöten.
— Minäkö sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset sinä jätä minua rauhaan?
— En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.
— Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!
Tess katseli äänetönnä häneen.
— Mitä — oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.
Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä, että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat hieman säikäyttivät häntä.
D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi: