— Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.
— Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on tavallaan leski.
— Oh — ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan, silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.
Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän tuskin saattoi liikkua.
— Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin — niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.
Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin ja katsahti ylös.
Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: — Minä syön täällä — ei tarvitse laskeutua.
Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin.
Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.
Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies, huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut — kolme, neljä vuotta vanhempi vain.
Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.