Kaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui nyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana. Durbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan ankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina tulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut tottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut erityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan tarvittaessa.
Tess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli sillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös. Silloin äiti toi esille suunnitelmansa.
— Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän sanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla hetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös mitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka pitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan asiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.
— Eipä minua haluttaisi lähteä, vastasi Tess. Jos tuommoinen rouva on olemassa, niin sillä hyvä, että hän on meille ystävällinen — ei siltä apua osaa mennä anomaan.
— Kyllä sinä saisit hänet tekemään jotain. Ja toisekseen on tässä asiassa vähän muutakin. Minäpä tiedän, minkä tiedän.
Tuo äskeinen onnettomuus, johon hän oli itse syypää, teki Tessin taipuvammaksi noudattamaan äitinsä toivomusta, kuin mitä hän muutoin olisi ollut. Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti niin innokkaasti ajoi tuota asiaa, jonka menestys oli aivan tietämätön. Kenties oli äiti sentään kuulustellut asioita ja saanut tietää, että mrs D'Urberville oli harvinaisen jalomielinen ja armelias ihminen. Mutta Tessin ylpeys teki köyhän sukulaisen osan hänelle peräti vastenmieliseksi.
— Ennen minä etsin työtä, hän mutisi.
— Durbeyfield, ratkaise sinä asia, sanoi äiti, kääntyen mieheensä, joka istui nurkassa. Jos sinä käsket menemään, niin hän menee.
— En minä suvaitse, että lapseni tuppautuvat ventovieraille sukulaisiksi, mutisi hän. Minä olen suvun vanhimman haaran päämies ja minun täytyy seisoa omilla jaloillani.
Ennemmin Tess olisi suonut isänsä käskevän lähtemään kuin kieltävän tuon syyn nojalla. — Minun vikanihan oli, että Prinssi kuoli, hän sanoi kolkosti, ja kai minun siis on tehtävä jotain. Saatanhan minä lähteä hänen puheilleen, mutta itse tahdon päättää pyydänkö häneltä apua vai en. Älkääkä te hautoko mielessänne, että hän minut naimisiin toimittaa — sehän on mieletöntä.