— Oikein sanottu, Tess, huomautti hänen isänsä syvämietteisesti.
— Kuka on sanonut minun semmoista ajattelevan? kysyi Joan.
— Minä vain luulin, äiti. Mutta kyllä minä lähden.
Varhain seuraavana aamuna hän meni Shastoniin ja astui siellä vaunuihin, jotka kahdesti viikossa kulkivat Shastonista Chaseboroughiin, poiketen matkalla lähelle Trantridgen kylää, missä tuo salaperäinen mrs D'Urberville piti asuntoa.
<tb>
Tess Durbeyfieldin matka tänä muistettavana aamuna kävi sen laakson luoteiskulman halki, missä hän oli syntynyt ja lapsuutensa ajan viettänyt. Blakemooren laakso oli hänelle maailma, ja sen asukkaat maapallon eri kansoja. Marlottin veräjiltä ja aitaportailta oli hän ihmetellen katsellut laaksoon lapsuutensa huolettomina päivinä, ja mikä silloin oli näyttänyt salaperäiseltä, sillä oli vielä nytkin miltei yhtä salaperäinen viehätyksensä. Hän oli nähnyt joka päivä kamarinsa ikkunasta torneja, kyliä, etäisiä valkoisia taloja ja ennen kaikkea Shastonin kaupungin, joka majesteetillisesti kohosi kukkulallaan, ikkunat kimmeltäen ilta-auringon valossa lamppujen tavoin. Hän oli käynyt siellä aniharvoin ja tunsi tarkemmin vain pienen osan laaksoa ja sen ympäristöä. Vielä harvemmin oli hän käynyt etäämmällä laaksosta. Lähiseudun kukkulain haahmopiirteet olivat hänelle sitä vastoin yhtä tuttuja kuin sukulaistensa kasvot, mutta niiden takana olevasta maailmasta tiesi hän vain sen, mitä oli oppinut kansakoulussa, josta hän pääsi vuosi tai pari ennen näitä tapahtumia, oltuaan koulun etevimpiä oppilaita.
Lapsuuden päivinä olivat samanikäiset tytöt pitäneet paljon Tessistä ja silloin oli hyvin tavallista nähdä kolmen tyttösen, joista keskimäinen oli Tess, astelevan rinnan kylänraittia pitkin koulusta kotiin. Yllään hänellä oli punainen, hienoruutuinen esiliina ja villahame, jonka alkuperäinen väri oli muuttunut aivan epämääräiseksi; hänen pitkiä hoikkia sääriään verhosivat kiinteät sukat, joissa oli polvien kohdalla reijät — ne hän oli saanut konttaillessaan tiellä ja vierustoilla kasvi- ja kivennäisaarteita etsiessään. Kumppanit olivat kiertäneet käsivartensa Tessin vyötäisille, ja tämä nojasi käsillään heidän olkapäihinsä.
Kun hän tuli vanhemmaksi ja alkoi huomata, millä kannalla asiat olivat, niin hän harmitteli äitiään, joka ajattelematta antoi hänelle niin monta siskoa ja veikkoa, vaikka entistenkin hoitamisessa oli tarpeeksi huolta ja puuhaa. Siitä huolimatta hän kohteli pikku sisaruksiaan lempeästi ja auttoi heitä voimainsa mukaan koulunsa lopetettuaan. Toisinaan hän otti osaa naapurien heinäntekoon tai elonkorjuuseen tai kernaimmin lypsyyn ja kirnuamiseen, johon hän oli perehtynyt niinä aikoina, kun heillä itsellään vielä oli lehmiä; ja koska hän oli varsin näppäräkätinen, osottautui hän siinä työssä sangen taitavaksi.
Tällä tavoin karttui hänen hennoille hartioilleen yhä enemmän perhehuolia ja varsin luonnolliselta tuntui siis, että Tess edustaisi Durbeyfieldejä D'Urbervillein hovissa. Ja myöntää täytyy, että näin tehden Durbeyfieldin perhe esiintyi parhaassa valossaan.
Trantridgen tienhaarassa Tess astui vaunuista ja lähti nousemaan mäen viertä metsää kohti, jonka reunassa D'Urbervillein talon sanottiin sijaitsevan. Ei se ollut herraskartano tavallisessa merkityksessä peltoineen ja hakoineen ja nurisevine vuokraajineen, jolta omistajan oli hyvällä ja pahalla kiskottava toimeentulo itselleen ja perheelleen. Ei, paljon uhkeampi laitos tämä oli: suuri huvila, rakennettu yksistään omistajansa huviksi, ei tynnyrinalaakaan työläästi hoidettavaa maata, ainoastaan puisto ja pieni tilkku, jota haltija itse viljeli huvikseen pehtorin avulla.