Ensinnä näkyi miellyttävä, punainen veräjätupa, joka oli räystäihin asti murattiköynnösten peitossa. Tess luuli sitä itse huvilaksi, mutta kun hän epäröivin askelin astui sivuportista sisään ja seurasi leveätä lehtokujaa, kunnes se äkkiä teki jyrkän mutkan, niin sen päästä avautui hänen nähtäviinsä itse päärakennus. Se oli melkein uusi ja maalattu heleän punaiseksi, mikä väri veräjätuvassakin pisti niin somasti silmään vihreätä vastaan. Kaukana talon takana — joka ympäristönsä hillittyihin väreihin verrattuna muistutti kurenpolvea — levisi pehmeän sinertävänä kerrassaan kunnioitusta herättävä metsämaisema; se oli noita harvoja englantilaisia saloja, jotka todellakin ovat peräisin ikivanhoilta ajoilta, joissa vielä tapasi ijäkkäiden tammien ympärillä druidien kunnioittamia misteliköynnöksiä ja missä kasvoi suunnattomia marjakuusia, joita ei ihmiskäsi ollut istuttanut, samanlaisina kuin niihin aikoihin, jolloin niiden latvoja katkottiin jousiksi. Tämä muinaisaikainen salo näkyi kyllä Rinteeltä — se oli mrs D'Urbervillen kartanon nimi — mutta se ei kuitenkaan kuulunut itse taloon.
Kaikki oli kiillotettua, hyötyisää ja huolella hoidettua tässä sievässä kartanossa. Rinteillä oli lukemattomia ansareita, ulottuen niiden alla sijaitsevien lehtojen liepeille asti. Kaikki näytti rahalta — rahapajan viimeksi lyöttämältä lantilta. Saksankuusien ja tammien suojustamat tallit, jotka olivat varustetut kaikilla uusimmilla mukavuuksilla, vaikuttivat yhtä arvokkaasti kuin kappelit. Avaralle nurmikolle oli pystytetty koristeteltta, jonka ovi oli Tessin puolella.
Vaatimaton neitosemme pysähtyi, hämmästyneenä tuijottaen hiekkakäytävän reunalle. Hän ei ollut vielä oikein käsittänytkään, missä hän oli; ja nyt olikin kaikki aivan toisin kuin hän oli odottanut.
— Luulin, että olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki olevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että oli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan sukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.
<tb>
D'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet — niinkuin he alussa itseään nimittivät — jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä tässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta sanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan D'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa hän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet olleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On kuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon saattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.
Kun äskettäin kuollut Simon Stoke oli Pohjois-Englannissa koonnut suuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana — jotkut sanoivat koronkiskurina — niin hän päätti asettua elämään maaseudulle Etelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä varten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi hänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja joka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat sanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi kuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä seudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että D'Urberville helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin hän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän suinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa tälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti rakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön eikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.
Tess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään tällaisesta luomistyöstä — omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut aavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he luulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen lahja.
Tess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen. Hän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun joku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija oli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.
Hän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset, karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli tuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla kuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja rohkeissa silmissään miehekästä voimaa.