Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua. Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä kuuluvan hyvin kaukaa.
— Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan — kuinka voitkaan puhua minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?
— Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? — "Ja koska hän juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin nyt"… Tess, vaununi odottavat mäen alla — oma armaani, ei hänen! — tiedäthän mitä tarkotan?
Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
— Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville, ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.
Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.
Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.
Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.
— Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. — Lyö minua, rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken — sehän on kohtalon sääntö.
— Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.