Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia, varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään, ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle tarinan surullisesta avioliitostaan.
Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä, eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan hänestä.
Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella, mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei, oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän itsekään voisi enempää tehdä.
Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt. Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä, jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa, kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, — kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!
Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen. Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan erikoista tapausta.
Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys — mahtavan D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana — kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä. Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa. Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.
Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle lähettänyt.
<tb>
Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat, jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta — eivätkä voineetkaan muuttua — ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut voinut tehdä sitä.
Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista, ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista "Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia rallatuksia nekin olivat.