Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.
Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.
Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin, että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä valtateitä.
Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut — pettymyksen tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin hänelle viittoen.
Heti kun Tess erotti talon — se oli äskettäin katettu hänen rahoillansa — niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä, kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.
Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt, vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.
Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta. Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.
Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.
— Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua. Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt, niin hän sen varmasti olisi tehnyt.
Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu, niin hän rupesi ulkona askaroimaan.