Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu. Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon — äärimäisen suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.
Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä, missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka. Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan. Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.
Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin, milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.
Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.
Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta. Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä lyhyt, musta jakku — hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta. Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin liekit heitä valaisivat.
Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen, opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää. Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin rattaiden jyrinää.
Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla, räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla — hupaiselta tuntui Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena rauhottajana.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä — vaikkei hän juuri enää toivonut Angelin saavan niitä kuulla — pitkään aikaan huomannut lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä — muuatta puseropukuista miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi. Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.
Tess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä, että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan, ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.
Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä. D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.