— Niin — mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie minut löytänytkin.
— Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?
— Taitaapa tietää.
— Onko miehesi jo palannut?
— Ei ole.
Hän sanoi hyvästit ystävilleen — heidän kuskinsa oli nyt tullut ravintolasta — ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat, olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta; valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti, että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.
Matka oli pitkä — liian pitkä päivän matkaksi — ja hevoset saivat vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen viisisataa vuotta.
Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.
— Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.
Hän nyökkäsi päätään. — Saattaisinpa sanoa olevani parooni John D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.