53.
Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei ollut vielä istunut niiden ääressä.
Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa — ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä keväisemmäksi — ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle, käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.
Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.
— Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.
— Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.
— Ka, ennen muinoin.
Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta odotettiin.
Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla köpitti perästä.
Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.