Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja, uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.
Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja hän luuli meren sohisevan.
Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui, ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.
Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut — niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana — ja vähänväliähän kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä uutimen takana Tess nukkui.
Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.
— Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.
Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.
Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä, ja jatkoi:
— Eli miss Durbeyfield?
— Durbeyfield?