Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:
— Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma… Ja minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua… Oi, sinä olet repinyt elämäni palasiksi … onneni olet särkenyt… Oma, todellinen mieheni ei koskaan … ei koskaan… Voi Jumala, en kestä tätä!
Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan vierashuoneeseensa alakertaan.
Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut. Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.
Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu harso.
Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.
Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa vasten.
Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.
Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään sitä vereksi.
Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus: