Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan, mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä. Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä nousta junaan.
Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti katse kääntyi jälellepäin — aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä kohti.
Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen, että joku tahtoi saavuttaa hänet.
Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se oli hänen vaimonsa — ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa oli.
— Näin sinun … kääntyvän asemalta … vähää ennen kuin jouduin sinne … ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.
Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti, ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi kysyvästi häneen.
— Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet tappanut! — Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.
— Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.
— Tein sen — en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan? Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa. Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut. Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt, kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi kestänyt — et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!
— Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua — lempeni on syttynyt uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen. Mutta mitä sinä tarkotit — oletko surmannut hänet?