— Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.
— Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?
— On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut. Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.
Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa. Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen — jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.
Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja piteli hänen kättänsä sanoen:
— En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä lienetkin tehnyt!
He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.
Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut, ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi arasti:
— Onko matkallamme mitään määrää?
— En tiedä, armaani. Kuinka niin?