— Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.
— Ei, vastasi Clare.
— Kenelle sitten?
— Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on auringon nousua kohti.
— Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin — en suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit. Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon tietää sen.
Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.
— Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme niin suuresti rakastaneet?
Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti. Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.
Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja uhrikivi oli keskellä.
Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen laidassa itäpuolella — vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu, mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan. Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.