Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen huulillensa.
— Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.
— Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä ja juhlallista — suuren onneni perästä — kun edessäni ei ole muuta kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan — lukuunottamatta Liisu-Viisua.
Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen viereensä.
— Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen soittoa pilarien välissä.
— Tahdon kyllä.
— Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, — soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!
— Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.
— Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan meitä erottanut… Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää puhukkaan.
Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin, päästäen aamunairueita näkyviin.