Muuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset, sanoen: — Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo kesäkuussa!
Silloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan eriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja ruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti punaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun matkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut hatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän vaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa olevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin laakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä — ensimäinen sinä päivänä.
Vaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka myötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä yötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin ja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.
Tupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain oli tapahtunut hänen poissaollessaan.
— Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut lähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.
— Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman väsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:
— Oletpa jo pitänyt puolesi.
— Mistä te sen tiedätte?
— Sain kirjeen.
Tess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.