— Minä — tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. — Enkä tiedä miten korvaisin vahingon isälle.
— Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia sinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä — Durbeyfield on aivan toinen nimi.
— Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella arvokkuudella.
Silmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat tienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä veräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin — mutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.
Tämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen tärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä toi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut "se oikea" ja kaikin puolin toivottava — mikäli sellaista ensinkään on löydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain määrin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä, puoleksi unohdettu muistelma.
Harvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin tulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei usein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään vastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy leikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset erehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman kehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen, yhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä uskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä mahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat puoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko harhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa aikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen tuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.
Telttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille mietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti nauramaan.
— Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska tyttö!
6.
Tess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli hajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen, ja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa mietteissään.