Stoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne.
Hetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti
Tessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa
häiritsevän heitä pikku kekkereissään.
— Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.
— En ensinkään, sir.
Hän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien, jotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana ruusuihinsa, että hänen "elämänsä onnettomuus" häämötti sinertävän ja huumaavan sikarinsavun takaa — se, josta oli tuleva veripunainen juova hänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus, joka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka saattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen rehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään kehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen äidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa olivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.
<tb>
Ennen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.
— Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.
— Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä lehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.
— Tess Durbeyfield Marlottista.
— Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?