— Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.
— Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?
Hän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin oli tullutkin.
— Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa.
Eiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?
Tess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori mies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori herra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja puutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.
— Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.
— Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle toisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka hän tahtoi pistää Tessin suuhun.
— Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen mieluummin itse.
— Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja otti mansikan suuhunsa.
He kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja Tess söi puoleksi mielellään puoleksi vastahakoisesti, mitä D'Urberville hänelle tarjosi. Kun hän oli syönyt mansikkoja tarpeekseen, niin nuori herra poimi hänen pikku korinsa niitä täyteen; sitten he menivät ruusupensaikkoon, missä hän keräsi kukkia ja antoi ne Tessille rintaan pantaviksi. Tess totteli kuin unissaan, ja kun hän ei voinut kiinnittää enempää ruusuja povelleen, niin D'Urberville pisti pari nuppua hänen hattuunsa ja sirotteli niitä tavattoman anteliaasti hänen koriinsakin. Viimein hän sanoi katsoen kelloansa: — Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin on aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule, minä haen jotain syömistä.