— Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti lähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin kertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.
— Oh, köyhiä sukulaisia?
— Niin.
— Stokejako?
— Ei, D'Urbervillejä?
— Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.
— Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta todistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa kirjoissakin — ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka, pyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen yläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää sitä hernerokkaa hämmennellessään.
— Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova leijona, hän vastasi hellästi.
— Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska olemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin haara.
— Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle hyvin kiitollinen. — Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman punastumaan. — Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi tervehtimään?