— Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.
— Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista välitin, kun minulla vain oli korea hattu.
Ylpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin katsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä itsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.
Kun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa, niin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai siten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten hän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.
— Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen pojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta koetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai mikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta hylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin kyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta asiasta — kerrassaan oiva mies.
Mutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua, hiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi lähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi kohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla Stoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo edeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.
Nähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä mukaan.
— Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee häitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.
— Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää puhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille tuommoista.
— Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille uuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.