— Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?
— Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.
— Kuka?
— Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman näköisenä. Etkö sinä huomannut?
— Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.
— En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin pysyypä minun — en sanokkaan, että se pysyy — mutta jos on semmoista miestä, niin tässä se on.
— Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?
— Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä annoinkin sille miehen kädestä — yritti itse loppua. On se vieläkin äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.
He alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai — mikä oli luultavampaa — vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys eikä odottanut kehotuksia.
Ja nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat oikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä pyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi edessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät päivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään, molemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi molemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen äsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä pelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen oikeaan käsivarteen.