— Missä me sitten lepäämme haudattuina?
— Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin holvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt katokset.
— Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?
— Ei teillä olekkaan sellaisia.
— Äläs! Eikö maatakaan?
— Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja kosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä oli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa, Lullsteadissa ja Wellbridgessä.
— Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?
— Sitä on mahdoton sanoa.
— Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield hetken vaijettuaan.
— Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne ajattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä hiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei muille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden muinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!