— Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa haarikka olutta asian kunniaksi. "Kirkkaassa Tilkassa" on varsin hyvää astiaolutta — joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.
— Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi. Ja näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen oliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.
Durbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin, istuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.
Hetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan suuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi kädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.
— Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.
Pojan roikale nyrpisti naamaansa. — Millä oikeudella te, John Durbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua "pojaksi?" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.
— Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus — siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat toimittaaksesi… No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred, minä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja Durbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.
Poika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.
— Sir John D'Urberville — sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos vain ritarit ovat vapaaherroja — ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon kertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan Kingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?
— Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.